Lähteä, mennä, nukahtaa – miksi vanhanakaan ei kuolla?

Pelottavista aiheista on kautta aikain puhuttu epäsuorasti ja kiertoilmauksin. Nimeämisen on vanhastaan ajateltu kutsuvan nimen tarkoitetta, mutta nykyään välttely kytkeytyy ennemmin kohteliaisuuteen: keskustelukumppania halutaan varjella epämiellyttäviltä tunteilta. Yksi tällaisista tabuaiheista on kuolema.

Terveydenhuollon oppikirjojen mukaan lähestyvästä kuolemasta on tärkeää uskaltaa puhua, jotta siihen voidaan valmistautua. Selvitin tutkimuksessani, miten aiheesta keskustellaan muistisairaiden hoivakotiasukkaiden läheisten kanssa. Aineistona käytin videoituja hoitoneuvotteluja.

Kuolema on kielletty sana

Lähestyvä kuolema otetaan hoivakotiaineistossani puheeksi aloitteellisemmin ja suoremmin kuin aiemmin tutkituissa elämän loppuvaiheen keskusteluissa. Arvelen tämän liittyvän siihen, että hoivakotiasukkaiden ajatellaan elävän joka tapauksessa viimeisiä vuosiaan, jolloin läheisten voidaan arvella olevan valmiimpia käsittelemään asiaa kuin sellaisissa tilanteissa, joissa sairastunut on huomattavasti nuorempi tai toimintakykyisempi.

Sanat kuolema ja kuolla ovat kaikesta huolimatta tabuja aineistossani. Läheisille puhutaan usein antonyymin elämä kautta esimerkiksi elämän lopusta, elämän päästä ja elämän loppumetreistä. Tällaisissa ilmauksissa kuolema hahmottuu myönteisen asian luonnolliseksi päätepisteeksi. Elämä viedään maaliin tai se tulee ikään kuin valmiiksi.

Verbin kuolla sijaan käytetään vähätteleviä ilmauksia, kuten poispäinsuuntautuvaa liikettä kuvaavia verbejä lähteä ja mennä sekä verbiä nukahtaa, joka kuvaa kuoleman harmittomana tajunnanmuutoksena. Läheisiltä kysytään myös, haluavatko he, että hoivakodista soitetaan akuuttitilanteissa tai jos tulee ihan siis exitus. Muodolliset ilmaukset luovat vakavaan aiheeseen etäisyyttä, mutta ammattitermien käytöllä saatetaan myös tavoitella tilannetta, jossa maallikko ei aivan tarkasti ymmärrä, mistä puhutaan.

Kokemus opettaa

Kun olen tutkimuksen yhteydessä haastatellut hoitajia, moni on maininnut kuoleman yhdeksi haastavimmista puheenaiheista. Surevan omaisen kohtaaminen koskettaa myös hoitajia.

Toisinaan haasteita syntyy päinvastoin siitä, ettei läheinen hyväksy heikkenevää tilannetta vaan odottaa toiveikkaasti tilanteen korjaantumista. Hoitajat joutuvat siis tasapainoilemaan kaunopuheisuuden ja totuudenmukaisuuden välillä.

Eräs nuori hoitaja kertoi minulle, että oli ensimmäisellä kerralla ilmoittanut asukkaan kuolemasta työkaverilleen kertomalla hänen lähteneen edellisenä päivänä. ”Minne?” työkaveri oli kysynyt hölmistyneenä. Tilanteeseen sopivat ja omalta tuntuvat sanat löytyvätkin usein vasta kokemuksen karttuessa.

Jenny Paananen

Kirjoittaja on akatemiatutkija ja suomen kielen dosentti, joka tutkii sosiaali- ja terveydenhuollon vuorovaikutusta.

Lue lisää siitä, kuinka lähestyvästä kuolemasta puhutaan hoivakodeissa, Virittäjästä 2/2026. Artikkeli on Virittäjän tilaajille vapaasti luettavissa. Muut pääsevät tutustumaan artikkeliin 12 kuukauden kuluttua sen julkaisusta.