Tiedesanasto kuuluu kaikille!

Tiedesanaston kehittämisellä on normistonsa, josta ei saa poiketa tai voi saada vaikkapa kantelun Julkisen sanan neuvostoon. Etkö usko? No, seuraapa vuonna 2008 julkaistusta nisäkäsnimistöehdotuksesta syntynyttä kohua, jota on puitu vielä tänä vuonna mm. Helsingin Sanomissa. Ehdotukseen liittyvä kantelu sai sentään vapauttavan päätöksen vuonna 2015. Myös suomen kielen lautakunta voi ottaa tiukasti kantaa uusien sanojen kehittelyyn, kuten käy ilmi lautakunnan kannanotosta nisäkkäiden nimiä koskevaan ehdotukseen.

Sanasto puhuttaa

Vaikka nisäkäsnimityöryhmä osasi varautua siihen, että vakiintuneiden nimien muuttaminen tulee synnyttämään eripuraa (ks. Kaleva 22.11.2005), silti ehdotuksen herättämä julkisuus yllätti sen.

Yleisön reaktiot osoittavat, että tiedesanaston kehittelyä ohjaavat yhä pitkälti samat normit kuin ensimmäisiä tietokirjojen suomentamista 1800-luvulla. Myös sanaston pohjalta käyty julkinen keskustelu on yhtä railakasta (ks. Kielikello 1/2009).

Tiedesanaston normit luotiin 1800-luvulla

Sanoista lehtien palstoilla ja verkossa käyty keskustelu osoittaa, että suomenkielisessä tieteessä käytettävän sanaston olisi mieluiten oltava omakielistä (kuten 1800-luvulla kehitetyt nilviäinen ja nisäkäs) – tai jos sanastolla on lainatausta, malli tulisi ottaa alkukielistä (Antero Vareliuksen mammalliset, lat. Mammalia, vuodelta 1856 jäi tosin ainutkertaiseksi esiintymäksi).

Sanaston pitää olla myös yksiselitteistä ja selkeää (erottuvatko toisistaan nisäkäsnimiehdotuksen pusseli, pussikko ja pussiainen?), läpinäkyvää (onko dugongi parempi kuin merilehmä?) ja loogista (merilehmä ei ole lehmä, mutta eihän virtahepokaan ole hevonen). Tärkeää on myös neutraalius (hemuli, kusimanse, tikutaku, ehkeivät neutraaleja sentään). Eikä vakiintuneeseen saa koskea. Esimerkiksi J. V. Murmanin jalopeto ei kelvannut Aleksanteri Rahkoselle, vaikka leijona (vanhastaan jalopeura) on tietysti ennemmin peto kuin peura (ks. arvio Kirjallisesta Kuukausilehdestä 1868).

Sanaston laatijan pitää olla kielen asiantuntija, ei kuka hyvänsä. Esimerkiksi Kuopion lukion lehtori Pekka Aschan joutui suunnannäyttäjäksi haluamattaan: ”En ole voinut uneksia että mokoma minun kirjan-kyhäys arvosteltaisi siltä kannalta, josko kelpaisi johteeksi tuleville kirjoittajille” (ks. Tapiossa 1868). Sanaston laatijalla on oltava tietysti myös erikoisalan asiantuntemusta (ks. Nisäkäsnimistötoimikunnan palautetta suomen kielen lautakunnalle Kielikellossa 4/2008).

Yhteistyöllä voidaan onnistua

Nisäkäsnimistöehdotuksen kymmenvuotinen taival on kääntymässä siihen, että työryhmä julkaissee ehdotuksesta piakkoin päivitetyn version. Se saanee tällä kertaa paremman vastaanoton, koska mukana on nyt viimein myös kielentutkijoita tarkistamassa nimistötyöryhmän laatimaa, palautteen perusteella korjattua aikaansaannosta (ks. Kielikello 1/2018).

”Hyvä kielen kehittäminen edellyttää yhteistyötä”, kuten nisäkäsnimityöryhmän jäsenet, professorit Heikki Henttonen ja Juhani Lokki kirjoittivat Helsingin Sanomissa 16.5.2018. Yhteistyöstä kertovat myös 1800-luvun tietokirjojen suomentajien käymä kirjeenvaihto ja teosten esipuheet: suomentaessaan oman alansa oppikirjoja opettajat saattoivat kysyä sanastoasioissa neuvoa vaikkapa Elias Lönnrotilta.

 


Kaarina Pitkänen-Heikkilä

Kirjoittaja on dosentti ja suomen kielen yliopistonlehtori Helsingin yliopistosta. Hän on tutkinut erityisesti sanaston tietoista kehittelyä, terminologiaa ja tietokirjojen suomentamista.


Lue lisää tiedesanaston kehittämisen normeista Virittäjästä 4/18.  Artikkeli on Virittäjän tilaajille vapaasti luettavissa. Muut pääsevät tutustumaan artikkeliin 12 kuukauden kuluttua sen julkaisusta.

Tulosta

Jätä kommentti

avatar