Eläimet ovat olleet suomalaisen kielentutkimuksen aiheina pääosin epäsuorasti, esimerkiksi nimistössä tai osana tarustoa. Nykyään kielentutkimuksen kohteeksi on kuitenkin enenevissä määrin nostettu ihmisen ja muiden eläinten välistä suhdetta ja eri eläinlajien omaa viestintää. Eläinsuhteen muutos näkyy myös Virittäjä-lehden artikkeleissa 1860-luvulta nykypäivään.
Kielentutkimuksen aiheistossa eläimet ovat jääneet vähäiselle huomiolle, ja nimenomaan kielen onkin perinteisesti katsottu olevan asia, joka erottaa ihmisen muista eläimistä. Tästä huolimatta ihmisen ja eri eläinlajien välinen suhde piirtyy esille myös kielitieteellisen tutkimuksen kautta niissä tavoissa, joilla eläimistä puhutaan.
Tein katsauksen Virittäjä-lehden artikkeleihin hakusanoilla ”eläin”, ”elukka” ja ”toislajinen”, ja pääsin sukeltamaan suomalaisen eläinsuhteen historiaan.
Eläimet ja elukat osana suomalaista arkea ja mytologiaa
Aikana ennen kaupungistumista eläimet ovat olleet kiinteä osa ihmisten arkielämää. Eläinaiheiset esimerkit näkyvät oikeakielisyyden opettamisessa (1898, nro 3, 54; 1899, nro 2, 29) sekä kotitalousohjeistuksissa (1917, nro 4, 74). Myös suomalainen nimistö vilisee eläinaiheita, mikä korostaa eläinten merkitystä ihmiselle kautta aikojen. Maatalouseläinten hyvinvoinnista onkin huolehdittu jopa taikauskoisin rituaalein, kuten paastoamalla (1918, nro 1–4, 38–62).
Etenkin ihmisen ja lehmän kumppanuussuhde on ollut molemminpuolisesti merkittävä, ja karjanpito on vaikuttanut merkittävästi ihmisen asuintapojen muutokseen. Kustaa Vilkunan artikkeli (1976, nro 1, 19–32) käsittelee lehmää toisaalta omaisuutena ja toisaalta aktiivisena osana ihmisen asuinyhteisöä.
Toisaalta Virittäjässä näkyy myös eläinten rooli suomalaisessa mytologiassa: eläimiin on liitetty tiettyjä henkisiä ominaisuuksia, ja luontoon on suhtauduttu pelonsekaisella kunnioituksella. Tunnetuimpana esimerkkinä mainittakoon kalevalainen runous, jossa luontoa ja eläimiä on hyödynnetty laajasti ihmisten sielunmaiseman kuvaajina (1939, nro 3, 320–330).
Eläinten oma viestintä kielitieteen tutkimuskohteena
1990-luvulta alkaen Virittäjässä on nähtävillä kielitieteen orastava kiinnostus muunlajisten eläinten eli muuta (eläin)lajia kuin ihmistä edustavien viestintää kohtaan. Jaakko Anhava (Virittäjä 1994, nro 1, 137–144) esittelee Mikko Korhosen teosta Kielen synty vuodelta 1993, jossa haastetaan kielen asema yksinomaan ihmisen viestinnän piirteenä. Samana vuonna Esa Itkonen (Virittäjä 1994, nro 2, 179–202) pohtii, miten kieli muotoutuu suhteessa kunkin lajin ominaisuuksiin: esimerkiksi suden tarkka hajuaisti mahdollistaa viestinnän hajujen avulla, mihin ihminen ei samalla tapaa kykene.
Näkemyksemme eläinten viestinnästä on muuttunut viime vuosikymmeninä, ja Virittäjän artikkelit peilaavat tätä kehityskulkua. Siiroinen (Virittäjä 2002, nro 1, 93–97) mainitsee, että eläimet hyödyntävät eleitä ilmaistessaan tunteitaan, ja Urpo Nikanne (Virittäjä 2003, nro 1, 77–82) korostaa, ettei kieli ole vain ihmisten ominaisuus.
Ihmiskeskeisen näkökulman sijasta muunlajisia eläimiä voidaankin tutkia kielitieteessä niiden omista lähtökohdista käsin, jolloin myös käsityksemme kielestä saa uusia ulottuvuuksia.
Anna Heino
Kirjoittaja on Helsingin yliopistossa työskentelevä sosiologi (VTM), joka on erikoistunut keskustelunanalyyttiseen vuorovaikutuksen tutkimukseen.
Lue lisää eläinten viestinnästä Kieli ja eläin -teoksesta (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1474)
