Kirjoitettaessa jonkin erikoisalan ilmiöistä on usein tarpeen käyttää erikoistuneita ilmauksia, termejä. Jos kirjoitetaan laajalle yleisölle, on termit avattava tavalla tai toisella, jotta teksti tavoittaa lukijan ja täyttää tehtävänsä. Termien selittäminen on esimerkki siitä, että kirjoittaminen on toiseen ihmiseen suuntautunutta toimintaa.
Termit kantavat erikoistuneita merkityksiä
Ilman termejä olisi vaikeaa kirjoittaa täsmällisesti erikoisalojen asioista, kuten vaikkapa neurobiologiasta, valtiosääntöoikeudesta, islantilaisten villapaitojen neulomisesta tai golfista. Tiedettä yleistajuistavissa teksteissä käytetään usein termejä, ja suurelle yleisölle kirjoitettaessa ne on jollain tavalla selitettävä. Termit, kuten konvektio, osmoottinen paine tai Gaia-hypoteesi, edellyttävät paljon taustatietoa esimerkiksi siitä, millaisiin ilmiöihin termillä viitataan ja millaisissa yhteyksissä sitä tyypillisesti käytetään.
Kirjoitettua vuorovaikutusta kansien välissä
Kirjoittajalla on käytössään erilaisia reittejä, joita pitkin hän voi johdatella lukijan termin merkityksen äärelle. Ensinnäkin johdattelu voi perustua tarkentamiseen: lukija saa tällöin silmiensä eteen ensin termin, minkä jälkeen kirjoittaja liittää siihen tarkentavaa lisätietoa. Seuraavassa katkelmassa termi konvektio ensin esitellään ja määritellään ja sitten lukija perehdytetään siihen, millaisesta prosessista konvektiossa oikeastaan on kyse.
Konvektio tarkoittaa tiheysvaihteluiden aiheuttamaa vesirungossa tapahtuvaa kiertoa. Pintaveden tiheys kasvaa sen jäähtyessä tai haihdunnan vaikutuksesta sen väkevöityessä. Sen jälkeen vesi painuu alaspäin sellaiseen syvyyteen, jossa sen tiheys vastaa ympäristönsä tiheyttä, ja tämä vesi korvautuu sitten syvemmän veden pintaan nousemisella. (Meret, s. 111.)
Toisaalta strategiana voi olla nimeäminen, jolloin kirjoittaja kuvailee ensin jonkin ilmiön, kuten seuraavassa prosessin, ja sitten ikään kuin liittää siihen nimilapun.
Vesikasvit ja levät muuntavat epäorgaanista ainesta orgaaniseksi käyttäen valon energiaa kemiallisten sidosten muodostamiseen. Tätä prosessia sanotaan yhteyttämiseksi eli fotosynteesiksi. (Meret, s. 106.)
Kolmanneksi strategiana voi olla jaottelu, jolloin keskeistä on esitellä termi osana kokonaisuutta: esimerkiksi eliöiden luokkana plankton saa merkityksensä suhteessa muihin meren eliöihin, kuten neustoniin ja pleustoniin (Meret, s. 101).
Esimerkit ovat Kai Myrbergin ja Matti Leppärannan meritieteen alaa yleistajuistavasta kirjasta Meret – maapallon siniset kasvot, jossa kaikkia näitä strategioita käytetään runsaasti. Erilaiset strategiat tuovat tekstiin vaihtelua. Kirjoittajan on hyvä pitää lukija alati mielessä, sillä tietokirja on paitsi käsin kosketeltava esine myös vuorovaikutusta kirjoittajan ja lukijan välillä.
Henri Satokangas
Kirjoittaja valmistelee väitöskirjaa termien selittämisestä tietokirjoissa.
Lue lisää termien selittämisestä merentutkimusta yleistajuistavassa tietokirjassa Virittäjästä 1/21. Artikkeli on Virittäjän tilaajille vapaasti luettavissa. Muut pääsevät tutustumaan artikkeliin 12 kuukauden kuluttua sen julkaisusta.
