Vuosi sitten viihdeohjelma Putouksen voitti roolihahmo Urmas, jonka todennäköisesti kaikki katsojat yhdistivät ensikieltään vironkieliseksi. Urmas on hyvä esimerkki siitä, miten helposti me suomenkieliset tunnistamme vironkieliset piirteet puheesta. Arvioidessamme suullista kielitaitoa havaitsemme herkästi puheesta vieraskielisyydet, ja se voi vaikuttaa oppijan kielitaidosta tehtäviin päätelmiin.
Suomalaiset tunnistavat vironkieliset suomenoppijat usein ”laulavasta” intonaatiosta, puherytmistä tai vaikeuksista ääntää tiettyjä vokaaleja ja konsonantteja. Tästä syystä esimerkiksi pitkään Suomessa asunut virolainen ystäväni kutsuu edelleen tytärtäni Aadaa Aataksi, ja persoonapronomini mä on puheessa runolliselta kuulostava ma. Kielitaidon hallinnan kannalta nämä eivät ole suuria puutteita, mutta jo yksittäisten vieraskielisten piirteiden tunnistaminen oppijan puheesta saattaa herättää kuulijoissa erilaisia mielikuvia ja tunteita.
Aksentin tuttuus on kaksiteräinen miekka arvioinnissa
Useissa tutkimuksissa on todettu, että tutulla aksentilla tuotettua puhetta on helpompi ymmärtää, ja tuttuus vaikuttaakin yleensä positiivisesti kielitaidosta annettaviin arvioihin. Syynä tähän on se, että tuttua aksenttia arvioiva ei pidä puheen aksenttia niin vahvana kuin sellainen arvioija, jolle kyseinen aksentti on vieras. Tuttuus tai kuviteltu tuttuus voi kuitenkin kääntyä myös arvioitavaa vastaan. Puheesta tunnistamiemme piirteiden perusteella saatamme lokeroida puhujan tietyn etnisen tai sosiaalisen ryhmän edustajaksi, mikä voi vaikuttaa arviointiin negatiivisesti.
Esimerkki tuttuudesta arvioinnissa
Omassa tutkimuksessani tarkastelin, millaisia käsityksiä Yleisten kielitutkintojen arvioijilla on vironkielisten suomen kielen suullisesta taidosta. Havaitsin, että ensikielen tunnistamisella ja tuttuudella on vaikutusta arviointikäyttäytymiseen. Vironkieliseksi tunnistettujen kielitaitoon liittyi arviointitilanteessa paljon odotuksia; lähisukukielen puhujina heidän kielitaitonsa oletettiin olevan jo varsin korkealla taitotasolla ja puheen sujuvaa, luontevaa ja kohdekielistä. Toisin kuin saatetaan luulla, lähisukukielisyys ei kuitenkaan takaa suomen oppimisen helppoutta ja hyvää suomen kielen taitoa. Vaikeuksia esiintyy etenkin silloin, kun viron rakenteet ja sanasto poikkeavat suomesta. Tämän vuoksi myös kielitaidossa nähdyt puutteet tavallisesti yhdistettiin oppijan ensikieleen ja sen negatiivisiin vaikutuksiin kohdekielen hallinnassa. Tutkimuksen valossa näyttää myös siltä, että kielen opettamisessa ja arvioinnissa edelleen etsitään oppijoiden tuotoksista virheitä, vaikka viime vuosina on pyritty kääntämään huomio siihen, mitä oppija osaa ja hallitsee.
Reflektiolla voi vaikuttaa omaan arviointikäyttäytymiseen
Arvioijan on usein vaikea tunnistaa, millaisia subjektiivisia mielikuvia ja stereotyyppisiä käsityksiä hän kantaa mukanaan arviointitilanteeseen ja mitä kielen piirteitä painottaa arvioinnissaan. Tästä syystä arviointia tekevän onkin välillä hyvä pysähtyä reflektoimaan omaa toimintaansa. Siten voi vaikuttaa omien arviointiensa luotettavuuteen ja objektiivisuuteen, ja reflektointi auttaa myös arviointitilanteessa eri kielenpiirteiden huomioimisessa.
Sari Ahola
Kirjoittaja toimii Jyväskylän yliopiston Soveltavan kielentutkimuksen keskuksessa Yleisten kielitutkintojen tutkimuskoordinaattorina. Hänen tutkimusintressinsä liittyvät ennen kaikkea arvioijien kielitaitoon liittyviin käsityksiin, testitehtävien laadintaan ja suomi toisena ja vieraana kielenä -alaan. Kirjoittaja on mukana Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa Rikkinäistä suomea: Aksenttien arviointi yhteiskunnallisena portinvartijana (2018−2020).
Lue lisää vironkielisten suomenoppijoiden suullisen kielitaidon arvioijien näkemyksistä Virittäjästä 2/20. Artikkeli on Virittäjän tilaajille vapaasti luettavissa. Muut pääsevät tutustumaan artikkeliin 12 kuukauden kuluttua sen julkaisusta.
