Meistä on moneksi

Luokittelemme jatkuvasti arjessa toisiamme ryhmiin, sillä ilman sitä maailman hahmottaminen olisi varsin hankalaa. Yhden ryhmittelykeinon tarjoavat me-pronomini ja muut monikon 1. persoonan muodot. Mitä niillä tehdään uskonnonoppikirjoissa?

Luokitellessamme teemme aina valintoja: valitsemmeko sen perusteeksi iän, kansallisuuden vai kenties hiusten värin? Keitä ryhmään kuuluu, ja miksi sitä nimitämme? Nämä valinnat näkyvät kielessä eri tavoin.

Uskonnonkirjassa on varsin odotuksenmukaista puhua ainakin uskonnollisista ihmisryhmistä ja kertoa, mihin he uskovat:

Kristityt uskovat, että Raamatussa Jumala ilmoittaa ihmisille oman tahtonsa, mutta eri kristityt tulkitsevat Raamatun kertomuksia eri tavoin.

Katkelman perusteella tiedetään, että on olemassa ryhmä nimeltä kristityt, jota määrittää usko tiettyihin asioihin. Kertoja ja lukija voivat joko kuulua tähän ryhmään tai olla kuulumatta – tähän kertoja ei ota kantaa.

Oletuksia

Joissakin tapauksissa lukijalla ei kuitenkaan ole vaihtoehtoja, vaan hänet temmataan mukaan johonkin tiettyyn porukkaan:

On siis syytä tuntea Raamattu, kulttuurimme perusteos.

Raamattu on nykyään lähes jokaisen kodin kirjahyllyssä.

Näiden kuvausten perusteella on selvästi olemassa jokin ryhmä, johon lukija ja kertoja molemmat kuuluvat. Kuitenkaan kaikki eivät samaan konkkaronkkaan lukeudu, sillä eihän Raamattu ole kaikissa kulttuureissa perusteoksen asemassa, eikä sitä taatusti löydy läheskään jokaisen maailman kodin hyllystä.

Kertojan me-ilmauksen taustalla onkin oletus yhteisestä kulttuuritaustasta kristillisessä kulttuuripiirissä.

Uskonnonkirjoissa on vieläkin laajempia me-ryhmiä, ja jopa kaikki ihmiset voivat olla meitä:

Jokainen meistä tarvitsee ystäviä. Me tarvitsemme toistemme elämänkokemusta ja neuvoja.

Tässä kertoja puhuu yleisinhimillisistä tarpeista, sillä yhteiseen ihmisyyteen vetoaminen – näppärästi persoonailmausten valinnalla – on varsin tehokas retorinen keino.

Sinä ja minä tekstissä

Tutustumme näihin kaikkiin uskontoihin. Perehdymme myös juutalaisuuteen, jonka kannattajamäärä on melko pieni, mutta merkitys sitäkin suurempi.

Yllä kertoja valmistelee lukijaa siihen, mitä tuleman pitää, kun kirjaa lukee eteenpäin. Me kattaa siis kertojan ja lukijan.

Tämä me onkin kirjoitetun tekstin vuorovaikutuksen ytimessä. Minä olen tekstiin kirjotettu ääni, ja jos tämä teksti säilyy muodossa tai toisessa vaikkapa sata vuotta, olen olemassa ja voit lukea sanojani, vaikka tämän tekstin todellinen kirjoittaja lepäisi jo maan povessa.

Sinä puolestasi seuraat kuuliaisesti järkeilyäni, ja voin olettaa sinulle kysymyksiä ja reaktioita sekä vastata niihin. Ai et suostu tällaiseen?

Todelliset, verta ja lihaa olevat lukijat voivatkin joko asettua tarjottuun rooliin tai olla asettumatta. Joku on saattanut jättää jo puolivälissä lukemisen sikseen ja mennä katsomaan kissavideoita.


Henri Satokangas

Kirjoittaja on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Hän on kiinnostunut kirjoitettuun kieleen kudotusta vuorovaikutuksesta ja tiedon esittämisen keinoista.


Katkelmat esiintymisjärjestyksessä seuraavista oppikirjoista:

Jussila, Pia – Kartano, Minna – Sakaranaho, Tuula – Virkkula, Anita 2015: Mosaiikki. Uskonnot maailmassa. Helsinki: Edita.

Halme, Lasse – Lindqvist, Martti – Paloheimo, Elina – Paloheimo, Matti – Saloranta, Leena 1998: Uskon tiet 7. Helsinki: WSOY.

Isotalo, Seppo – Vartiainen, Katriina 1996: Viesti 7. Yläasteen uskontokirja. Helsinki: Otava.

Arhinmäki, Erkki – Knuuttila, Simo – Kosonen, Katri – Laakso, Sauli – Nurminen, Uolevi 1974: Peruskoulun uskontokirja 7. Helsinki: Valistus.

Isotalo, Seppo – Vartiainen, Katriina 1996: Viesti 7. Yläasteen uskontokirja. Helsinki: Otava.


Lue lisää uskonnon oppikirjojen moniäänistymiskehityksestä ja ryhmäkonstruoinnista Virittäjästä 1/18.  Artikkeli on Virittäjän tilaajille vapaasti luettavissa. Muut pääsevät tutustumaan artikkeliin 12 kuukauden kuluttua sen julkaisusta.

Tulosta

Jätä kommentti

avatar