Suomen murteet eivät katoa, koska ihmiset eivät anna niiden kadota. Kulttuuriperintönä ne elävät arjessamme monenlaisissa muodoissa. Esimerkiksi Porissa murteeseen voi törmätä sanomalehtien murrepakinoissa, joiden kieli kuljettaa mukanaan muistoja menneestä.
Murre kulttuuriperintönä
Kun vanha talo aiotaan purkaa uuden tieltä, alkaa usein keskustelu siitä, ettei taloa saisikaan purkaa, jotta jälkipolville jäisi muistoja kaupungin entisestä elämästä. Joskus talo pelastuu tällaisen huolipuheen seurauksena, mutta sen käyttötarkoitus saattaa muuttua asuintalosta museoksi tai tehtaasta kauppakeskukseksi.
Jotta rakennus säilyisi, tarvitaan ihmisten aktiivisuutta. Kun rakennukseen liitetään erilaisilla toimilla esimerkiksi kaupunkilaisten yhteisöllisyyttä rakentavia merkityksiä, se muuttuu pelkästä vanhasta mörskästä kulttuuriperinnöksi – joksikin sellaiseksi, jonka ihmiset kokevat itsensä tai yhteisönsä kannalta merkittäväksi ja säilyttämisen arvoiseksi.
Tällaista kulttuuriperintöä aidoimmillaan ovat myös suomen murteet. Murteiden katoamisesta on oltu huolissaan jo yli sata vuotta, mutta ne eivät erilaisten säilytystoimien ansiosta ole vieläkään kadonneet.
Murteita on 1800-luvun lopulta lähtien tallennettu monella tapaa. On kerätty murrenauhoitteita ja kirjoitettu sarjakuvia tai pakinoita. Myös television viihdeohjelmissa murre on usein läsnä erityisesti huumorin keinona.
Kun murretta käytetään eri ympäristöissä, se säilyy suojellun rakennuksen tapaan ihmisten mielissä ja siirtyy tuleville sukupolville kantaen mukanaan edellisten sukupolvien siihen liittämiä merkityksiä ja ominaisuuksia. Tutkijaa kiinnostaakin, millaisena murre siirtyy sukupolvelta toiselle. Millaisia ominaisuuksia murteeseen ja sen käyttäjiin liitetään aikojen saatossa? Mikä tekee murteesta säilyttämisen arvoista?
Pakinoiden pysähtynyt puheenparsi
Porin murteessa kuulee enää harvoin yleisgeminaatiota (tekkee) tai nk-konsonanttiyhtymän vaihtelemattomuutta heikossa asteessa (kenkä : kenkät). Porilaisissa murrepakinoissa nämä piirteet kuitenkin jatkavat eloaan, on kirjoittaja sitten 1950-luvulla pakinoinut Manta tai 2010-luvulla pakinoinut Elina Wallin.
Pakinoista voikin lukea, että ilmapatja on pantu sänky al tai että metsäretkellä ei mittää yhtyeit tarvittu huvittammaa, vaikka nykyporilainen luultavasti panisi patjan sängy al eikä tarvitsisi mitää yhtyeit huvittamaa.
Pakinoiden kautta Porin murteesta katoavat piirteet siis päätyvät aina uusien sukupolvien käyttöön. Tästä seuraa se, että myös jälkipolvilla on mahdollisuus rakentaa porilaisuutta samanlaisin kielellisin valinnoin kuin aiemmatkin sukupolvet ja täten asettaa itsensä osaksi samaa porilaisuuden jatkumoa.
Roni Hermo
Kirjoittaja on suomen kielen väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa ja museo-opas Lauri Viita -museossa. Hän on kiinnostunut eri kielimuotojen sosiaalisista merkityksistä ja menneen maailman merkkien näkymisestä nykypäivän arjessa.
Lue lisää murrepakinoista ja kulttuuriperinnöstä Virittäjästä 1/21. Artikkeli on Virittäjän tilaajille vapaasti luettavissa. Muut pääsevät tutustumaan artikkeliin 12 kuukauden kuluttua sen julkaisusta.
