Suomen kielen äännerakenteesta kumpuava tapa muuttaa vieraista kielistä tulleiden sanojen soinnillisia äänteitä soinnittomiksi ja yksinkertaistaa konsonanttiyhtymiä on nolottanut ja ärsyttänyt monia. Aarne Haapakosken ja Seppo Tuiskun 1960-luvulle asti kirjoittamissa Pekka Lipposen seikkailuissa sanojen muitakin muutoksia on käytetty huumorin lähteenä.
Alkuperältään suomalaisessa sanastossa ei tavata b:n ja g:n kaltaisia soinnillisia äänteitä ja d:täkin tavataan vain sanan sisällä t:n astevaihteluparina. Tämänkään ääntäminen ei varsinkaan itäsuomalaisilta tahtonut onnistua. Lähes yhtä vieraita olivat myös sananalkuiset konsonanttiyhtymät, joista vanhastaan jäi jäljelle vain loppuosa. Ruotsista omaksuttua f-äännettäkin tavattiin vain läntisimmissä murteissa, muualla tätä substituoitiin v:llä tai sanan sisällä hv:llä.
Tuotteliaana jännityskirjailijana tunnetuksi tulleen Aarne Haapakosken vuonna 1945 luoman Pekka Lipposen seikkailijahahmon perisuomalainen ääntämys tulee hyvin näkyviin etenkin tälle kirjoitetuista repliikeistä. Lipponen tilaa juomia paarimikolta ja ajaa piilillä (< bil ’auto’), laskee rosentteja ja tekee ratekisia valintoja, kunnes saa ahväärinsä menestymään virmassaan. Vain osa vieraista sanoista on kuitenkin merkitty ääntämykseltään puhekielisiksi. Murresanoja lukuun ottamatta vielä säästeliäämmin on käytetty varsinaisia savolaisuuksia (esim. rahoo ’rahaa’).
Haapakoski on kehittänyt Pekka Lipposen varsinaiseksi kielelliseksi tavaramerkiksi tavallisia murteellisuuksia persoonallisemman, mutta silti puhekielestä kumpuavan piirteen, taipumuksen käyttää väärin ymmärrettyjä tai muodostettuja sanoja. Kielitieteessä tällaisia on ruvettu kutsumaan malapropismeiksi erään näitä taajaan viljelleen englantilaisen näytelmähahmon mukaan.
Lipposen repliikeissä sanojen virhetuotokset rajoittuvat käytännössä vain lainasanastoon. Lipponen teettää vatsansa pasiliskoista ja pakterilookista lapyrinttitutkimuksia (eikä bakteriologisia laboratoriotutkimuksia) ja joutuu sitten syömään kuukausimääriä vain veteraaniruokia (joiksi hän vegetaarisia ruokia kutsuu), vaikkei myönnäkään ongelmiensa olevan myös sykoroonista laatua (< psykologinen + krooninen). Kyse on siis joko sanan käytöstä väärässä merkityksessä tai sanojen sulautumisesta kielen vakiintuneessa sanastossa esiintymättömäksi ilmaukseksi.
Alun perin vain radiokuunnelmia varten luotu Lipponen alkoi pian seikkailla kirjoissa ja elokuvissakin. Lopulta Haapakoski alkoi julkaista hahmon seikkailuja kerran kuussa ilmestyvissä kioskikirjoissa. Näiden vaatimaa kirjoitustahtia Haapakoskikaan ei yksin jaksanut, vaan hän palkkasi haamukirjoittajakseen Seppo Tuiskun, joka Haapakosken kuoltua laati Lipposia aina vuoteen 1965 saakka. Pohjalaisen Tuiskun teksteissäkin Lipponen säilyi savolaisena, mutta hänen lausumiinsa rakennetun kielellisen akrobatian Jerry Cottonin kirjoittajana myöhemmin toiminut Tuisku veti hetkittäin entistä hurjemmille kierroksille.
Petri Lauerma
Kirjoittaja on Kotimaisten kielten keskuksessa työskentelevä suomen kielen tutkija.
Lue lisää murrepiirteiden ja vierassanojen käytöstä fiktiivisen hahmon karakterisoinnissa Virittäjästä 3/2022. Artikkeli on Virittäjän tilaajille vapaasti luettavissa. Muut pääsevät tutustumaan artikkeliin 12 kuukauden kuluttua sen julkaisusta.
