Kun ”vieraat äänet” tulivat mukaan keskusteluun, luokanopettajaopiskelijat pystyivät puhumaan jännitteisistä aiheista ilman, että maahanmuuttovastaiset tai kielipuristiset näkemykset luettiin automaattisesti heidän omikseen.
Väitöskirjatutkimukseni aineistoa varten pyysin koululaisia ja luokanopettajaopiskelijoita piirtämään suomen kielen. Lisäksi luokanopettajaopiskelijat keskustelivat piirustuksistaan kolmessa ryhmässä. Piirtämisen ja keskustelemisen yhdistelmä synnytti todella mielenkiintoista ja monitahoista kielipuhetta: Opiskelijat aloittivat kuvailemalla piirustustensa elementtejä ja kielen piirtämisen herättämiä tunteita. Keskustelut ajautuivat myös suomen kieleen ominaisuuksiin ja suomen erilaisiin puhujiin.
Luokanopettajaopiskelijoiden kielikeskusteluissa huomio kiinnittyi keskustelujen moniäänisyyteen ja siihen, kuinka osa osallistujista pyrki rakentamaan etäisyyttä keskustelun aiheeseen. Yhdessä ryhmäkeskustelussa vaikutti siltä kuin osallistujat olisivat sanoneet paljon, mutta etteivät kuitenkaan sanoneet omissa nimissään juuri mitään, Mielestäni oli hurjan mielenkiintoista, kuinka opiskelijat sanoivat asioita, joista he ikään kuin pyrkivät samaan aikaan irtautumaan.
Neljän opiskelijan keskustelussa olikin mukana enemmän kuin neljä ääntä. Opiskelijat toivat mukaan keskusteluun vieraita ääniä, koska äänet toivat suojaa jännitteisistä aiheista keskusteltaessa. Piirustukset yhdistivät suomen kielen aineistonkeruuhetken ajankohtaiseen maahanmuuttotilanteeseen ja suomen kielen oppimiseen.
Keskustelun moniäänisyys rakentui pääasiassa referoinnista ja äänen laadun muutoksista, silloin kun puhuja lainasi ja arvosteli maahanmuuttokriittisiä ja kielipuristisia ääniä. Tämän moniäänisyyden turvin osallistujat puhuivat erilaisista suomen kielen kategorioista, kuten äidinkielestä ja ”huonosta suomesta”, sekä erilaisia ihmisistä, kuten meistä, niistä ja muukalaisista.
Moniäänisyyden avulla opiskelijat pystyivät keskustelemaan aiheista ilman, että maahanmuuttovastaiset tai kielipuristiset näkemykset tulkittiin heidän ominaan. Äänen laadun muutosten avulla he pystyivät ilmaisemaan muille keskustelijoille, että heidän sanomaansa ei tule tulkita heidän omana äänenään. Näin he etäännyttivät itseään sanomistaan asioista ja asemoivat itsensä ihmisiksi, jotka kritisoivat maahanmuuttovastaisuutta ja ajatuksia ”oikeasta” ja ”huonosta” suomesta.
Vaikka opiskelijat eivät välttämättä itse tunnistaneet, millä tavoin he pyrkivät pitämään etäisyyttä keskustelunsa aiheeseen, he tulivat tietoiseksi siitä, millaisia erilaisia luokitteluja suomen kielen puhujille keskustelussa muotoutui. Tätä he nimittivät suomen kielen ”yhdeksi muotiksi”. Suomen kielen taito rakentui keskusteluissa irrottamattomaksi osaksi suomalaisuutta, vaikka osallistujat pyrkivätkin ilmaisemaan, etteivät itse ajattele näin. Piirtämisen ja piirretystä keskustelemisen yhdistäminen osoitti, että vaikka kieli on abstrakti asia piirtää, sen käsitteleminen ja työstäminen tällaisessa yhdistelmässä lisäsi opiskelijoiden tietoisuutta kielestä sekä siihen liittyvistä rajoista ja oletuksista.
Heidi Niemelä
Suomen kielen väitöskirjatutkija ja opettajankouluttaja, joka on kiinnostunut kieli-ideologioista ja kielitietoisuudesta.
Lue lisää luokanopettajien kieli-ideologisesta ajattelusta Virittäjästä 3/2025. Artikkeli on Virittäjän tilaajille vapaasti luettavissa. Muut pääsevät tutustumaan artikkeliin 12 kuukauden kuluttua sen julkaisusta.
