”Joo joo, mä OON TULOSSA”, teini huutaa huoneestaan. Kuluu tovi, mutta teiniä ei näy eikä kuulu. Menen katsomaan: teini retkottaa mukavasti sängyllä, hymyilee puhelinruudulle ja naputtelee viestejä keskusteluun. Aivan, tulossapa tulossa.
Miksi sanoa olevansa tulossa, jos ei oikeasti vielä ole? Selityksiä teinin sanavalintaan näyttää olevan kaksi. Teini ehkä haluaa aikaa voittaakseen uskotella, että on jo lähtenyt tulemaan. Voi myös olla, että ilmaisu vilpittömästi tarkoittaa hänelle jotakin muuta – nimittäin aikomista tulla paikalle kohta, siis vähän myöhemmin.
Suomen kielessä ilmaisua olla tulossa käytetään todellakin kahdessa eri merkityksessä. Ilmaisulla voidaan tarkoittaa, että on parhaillaan tekemässä jotain, vaikkapa kävelemässä kohti metroasemaa: Mä oon just tulossa sinne, menee viis minuuttia.
Yhtä lailla ilmaisu toimii silloinkin, kun puhutaan myöhemmin tapahtuvista asioista: Ootsä tulossa sinne kurssille? Tämä jälkimmäinen käyttötapa tuntuu olevan ihan yleinen – käytän sitä jatkuvasti itsekin. Olla tulossa -rakenteen ja sitä muistuttavien rakenteiden käyttö tulevaisuuspuheissa alkoi kiinnostaa minua siinä määrin, että halusin tutkimuksessani selvittää, onko ilmaisutapaa käytetty suomen kielessä jo esimerkiksi 1800-luvulla.
Vakuuttavaa mukatekemistä
Monissa kielissä tulevasta ajasta puhuttaessa käytetään erityisiä verbirakenteita, kuten englannissa will-apuverbiä tai be going to –rakennetta. Suomen kielessä ei ole varsinaista futuuritempusta, ja verbin preesensmuotoa voidaankin käyttää myös tulevasta toiminnasta kertomiseen: Tulen sinne kurssille. Tästä näkökulmasta olla tulossa -ilmaisu näyttää erityisen kiinnostavalta. Tarvittaisiinko meilläkin jokin erityinen kieliopillistunut rakenne, jolla tulevaisuuden tapahtumista puhutaan?
Ei ole ihan itsestään selvää, miksi tulevaisuuspuheisiin sopii juuri olla tulossa, jolla tarkoitetaan myös parhaillaan tekemistä. Ilmauksen kahtalainen merkitys tuntuu oikeastaan vähän epäkäytännölliseltä. Voisiko olla niin, että lupaukset ja suunnitelmat kuulostavat vakuuttavammilta, kun toiminnasta puhutaan ikään kuin jo aloitettuna? Ehkä teinikin ajatteli olevansa jonkinlaisessa etenemisprosessissa, koska pikkuhiljaa lopetteli keskustelua ja valmistautui nousemaan ylös.
Toisaalta puhuessaan ei välttämättä edes itse huomaa, millaista kielellistä ilmaisukeinoa on tullut käyttäneeksi. Todennäköisesti muistiin on joskus huomaamatta jäänyt, että tällä tavalla sanotaan tulevasta tekemisestä, ja ilmaus on itsestään vakiintunut osaksi omaa kielenkäyttöä. Kielet muuttuvatkin vähitellen juuri siten, että sanontatavat ja uudet merkitykset yleistyvät.
Heidi Niva
Kirjoittaja tekee Helsingin yliopistossa väitöskirjaa aikaan liittyvistä kielioppi-ilmiöistä ja vapaa-aikanaan hämmästelee ajan kulua siinä missä kaikki muutkin.
Lue lisää olla menossa-, olla tulossa– ja olla lähdössä-rakenteiden käytöstä vanhassa kirjasuomessa ja varhaisnykysuomessa Virittäjästä 1/21. Artikkeli on Virittäjän tilaajille vapaasti luettavissa. Muut pääsevät tutustumaan artikkeliin 12 kuukauden kuluttua sen julkaisusta.
