Uralilaisista kielistä ei ole säilynyt kovinkaan vanhoja kirjallisia lähteitä, toisin kuin monista indoeurooppalaisista kielistä, joista ne ovat saaneet sanoja. Siksi uralilaisten kielten historiaa on tutkittu juuri lainasanojen valossa jo toistasataa vuotta. Tämän ansiosta lainansanatutkimus on Suomessa kehittynyt metodisesti pidemmälle kuin ehkä missään muualla maailmassa. Kehitys ei kuitenkaan ole ollut suoraviivaista.
Lainasanatutkimuksen klassinen aika
Virittäjän perustamisen aikoihin 1800-luvun lopulla lainasanatutkimus oli uusi merkittävä tutkimusala, joka itse asiassa sai alkunsa juuri itämerensuomalaisten kielten kontakteja tutkineen tanskalaisen Vilhelm Thomsenin väitöskirjasta vuonna 1869. Thomsen huomasi esimerkiksi suomen metsä-sanan balttilaislainaksi, jota latviassa vastaa mežs ’metsä’ ja liettuassa medis ’puu’.
Lainasanatutkimuksesta tuli 1900-luvun vaihteen Suomessa huippututkimusta. Alkuaikojen merkittäviä tutkijoita olivat esimerkiksi useita eri lainakerrostumia tutkinut Emil Nestor Setälä, slaavilaisiin lainoihin keskittynyt Jooseppi Julius Mikkola sekä slaavilaisia ja balttilaisia lainoja tutkinut Jalo Kalima.
Pimeä keskiaika
Vaikka uralilaisten kielten tutkimusta pidettiin itsenäistyneessä Suomessa tärkeänä, painui lainasanatutkimus 1920–1930-luvuille tultaessa taka-alalle ja pysytteli siellä 1970-luvun alkuun saakka. Monien tutkijoiden mielestä lainoja oli löytynyt jopa liikaa, eikä niitä haluttu hakea enempää. Tutkijat suosivat mieluummin omaperäisiä selityksiä suomen ja muiden uralilaisten kielten sanoille. Metsäkin yhdistettiin unkarin sanaan messze ’kaukana’, isosta merkityserosta huolimatta. Ilmeistä on, että asenteenmuutos ei johtunut pelkästään kielitieteellisistä syistä, vaan ”omaperäisyyden” vaalimisen takana piili myös ideologinen tarve nähdä suomen kieli puhtaana.
Lainasanatutkimuksen renessanssi
Lainasanatutkimus koki Suomessa 1970-luvulta alkaen uuden tulemisen, ja monet merkittävät havainnot julkaistiin Virittäjässä. Renessanssi kytkeytyy erityisesti Jorma Koivulehtoon. Koivulehto tutki ensin itämerensuomalaisten kielten germaanisia lainasanoja, mutta löysi sittemmin paljon myös balttilaisia, indoiranilaisia ja muita varhaisia indoeurooppalaisia lainasanoja ulottaen tutkimuksensa myös muiden sukukielten lainakerrostumiin. Koivulehto todisti esimerkiksi metsän balttilaislainaksi osoittamalla sille balttilaisen kantamuodon, joka sopii yhteen lätin ja liettuan sanojen kanssa. Ennennäkemättömän laajan tutkimustyönsä ansiosta hän sai lainasanatutkimuksen nousemaan siitä suosta, johon se oli vajonnut, ja lopulta myös onnistui uudistamaan koko kielihistorian tutkimusta.
Tulevaisuus
Lainasanatutkimus voi Suomessa edelleen hyvin: alalta on Suomen yliopistoissa suomen kielen ja fennougristiikan oppiaineissa on valmistunut 2000-luvulla useita monografioita. 2000-luvun Virittäjässä ei lainasanatutkimus kuitenkaan ole ollut entiseen tapaan esillä. Näin Virittäjän juhlavuonna toivomme, että lainasanatutkimus löytää lehdestä paikkansa myös tulevaisuudessa.
Sampsa Holopainen ja Santeri Junttila 
Sampsa Holopainen työskentelee post doc -tutkijana Itävallan tiedeakatemian APART GSK-apurahalla Wienin yliopiston suomalais-ugrilaisten kielten laitoksella. Santeri Junttila on etymologian tutkija, joka tällä hetkellä työskentelee Greifswaldin yliopistossa Saksassa.
.
Lue lisää lainasanatutkimuksesta Virittäjässä ja muualla Virittäjästä 4/2021. Artikkeli on Virittäjän tilaajille vapaasti luettavissa. Muut pääsevät tutustumaan artikkeliin 12 kuukauden kuluttua sen julkaisusta.
